Sanataivaita maalaamassa

Kaksi ihanaa päivää on takana. Olin töissä. Olin sanatöissä. Oli hauskaa.

Marlee tuli tiistaiaamuna kaheksan laukun kanssa ja sitten tuli kaksitoista opetuslasta ja harrastimme sanailoittelua. Olen yrittänyt saada paikkakunnan lapsille sanataidekoulutusta aikaan, mutta en ole saanut tarpeeksi osallistujia aiemmin. Nyt meni vähän ylikin, mutta homma pysyi silti kasassa.
Marleen laukuissa oli hattuja ja huiveja, joista tuli ulkoista rekvisiittaa oudoille ammateille, joita Sanaseikkailun paikallistelevisio esitteli. Marleen toisissa laukuissa oli runokirjoja ja muita kirjoja, Ilmarin ihmelääkettä ja Kärpäslätkää, joista tuli siemeniä muodonmuutoksille ja rytmileikeille. Lapset olivat innolla mukana, syntyi piirroksia ja upeita runoja, talotarinoita, kirjaintarinoita, kirjatarinoita ja muita kirjoituksia.
Marlee olisi hyvin tullut toimeen ilman minua lasten kanssa, mutta minä olin opissa. Haluan tulla sanatädiksi minäkin. Ei minusta välttämättä tule sellaista aurinkoista huutomerkkiä, kuin Marlee on. Aion kuitenkin panna saamani ideat kiertämään. Paikkakunnan lapsille tarjotaan syksyllä lisää sanan ja kuvan harjoituksia aidon kuvataiteilijan kanssa.
Ihmettelen, että Marlee ei ole yhtään saita ideoistaan. Päinvastoin: hän antoi lisää niitä käyttööni, kun ei kaikkea ehditty parissa päivässä kokea. Hattuvaihtareissakin taisin olla saavana osapuolena. Tietenkin läänintaitelijalta odotetaan paljon, mutta päivien anti tuntui aivan ylenpalttiselta.
Olen jo oppinut vaeltamaan kirjakassien kanssa kyläkouluilla ja eläkeläis-reservi-leijonien kokoontumisissa, mutta nyt alkoi kirjapaimentolaisen elämä hattupussi kainalossa. Se on taatusti ihanaa elämää ja sanailoja on syytä levittää ja jakaa.

Sormet mustikassa

Otsikko on harhaanjohtava. En paljasta mustikkapaikoja. En edes pidä mustikoiden poimisesta. On vaan oltava sormet mustikassa maaseudulla kirjastossa. Miten saisikaan paremmin aikaan keskustelun asiakkaan kanssa kuin valittelemalla sinertäviä sormiaan. Eivät ne sotke kirjoja enää.

Oikeasti olen saanut traumat lapsuudesta , hyttysenpuremat ja marjapaikan varjeluun liityvän hiljaisuuden. Kaikki tämä liittyy mustikkametsään. Myöhemmin olen ymmärtänyt olevani kömpelö tumpelo, joka poimii puoli litraa siinä kuin toinen sangollisen. Minulle sopivat paremmin lakkasuot kuin pienet marjat. Ei tarvitse kyykkiä tuntikausia, ei siten putsata toisia kausia. Tänä vuonna ei ole löytynyt mustikoita ja kolmen tunnin vaeltelun jälkeen saimme 2 desilitraa lakkoja - Poika, Eläkeläinen ja minä. Ei tarvise todistaa marjasankaruutta. Sormensa voi kuitenkin liata sieniä putsatessa, sillä joitakin tatteja löytyy. Joku karvarouskukin on eksynyt ennen aikojaan pinnalle. Herkkutateista sain perheen sunnuntaiaterian: Aura-juustoa, kermaa, valkkaria tagliatellin niskaan ja elokuu näyttää parhaan puolensa satoi tai paistoi.
Oriveden kurssilla opin herättelemään aivojani eri aihepiirien asioilla. Eläkeläinen osti kalliita ja hyviä mansikoita säilöttäväksi asti. Riittäiskö aivojen stimuloimiseen marjapurkin päälle kirjoitettu vuosiluku 2008, jos pystyy työssä tekemään 2009 talousarviota? Ei riitä. Surkea yritys aikoina, jolloin kehityssuunnitelmissa kilpaillaan säästöillä ja marjavuosi on tämän kaltainen. Jospa tulisi edes vattuja...