Matkatovereita

Haikeaksi vetää mielen, kun matka on ohi.

Muutamia ihmisiä jäi erityisesti mieleen: pari saksalaista tyttöä, jotka osasivat muutakin kuin omaa kieltään ja olivat aina iloisia sekä neljä (myöhemmin kolme) englantilaista tyttöä, jotka huolehtivat vanhoista rouvista "how is your body today?"

Ja olihan sitten Mr. Lentokone - saksalaiseksi paljastunut kielitaitoinen ( espanja, englanti) mies, neljä viikkoa eläkettä nauttinut. Cowboy-baarissa hän huomasi Finnairin lipukkeet repuissamme ja luetteli oitis koko suomen kielen sanavarastonsa: mökki, makkara, laiva, lentokone. Hän oli halukas opettelemaan sanojen monikot suomeksi, nautti matkanteosta oluen, carajillon ja elämänhalunsa voimin, peitti käsivartensa auringolta ruudulliseen paitaan ja tervehti aina yhtä iloisesti : ahaa, lentokone...

Sitten pitää vielä mainita Aini ja Hanna, sitkeät suomalaiset vaeltajat, jotka etenivät hitaasti, mutta varmasti. Ensin kuvittelin, että kulkeminen olisi ollut heille vaikeaa, mutta pian ymmärsin, että heillä oli päämäärä. Hanna sanoi haluavansa päästä Santiagoon ennenkuin painuu liian kumaraan pystyäkseen kävelemään. He olivat nukkuneet mm. Lontoon Standstedtin lentoasemalla ja taittoivat reittiä pätkän kerrallaan luottaen asioiden ja yösijan järjestyvän. Upeita ja rohkeita naisia!

Sama asenne oli matkatoverillani Tuulalla, joka sanoi jo alkumatkasta, että asioilla on taipumusta järjestyä. Koimme yhdessä hienon matkan ja erosimme Vantaalla tahoillemme edelleen puheväleissä ja ystävinä. Tuula oli hyvä matkakumppani, ei voivotellut eikä valittanut, vaikka kaikki ei sujunut aina ihan hyvin.