Liikkuminen Irlannissa

Kylla, alan vahitellen ymmartaa, etta tassa maassa pitaa kulkea bussilla. Se on huomattavasti halvempaa kuin junalla, bussit nayttavat uudemmilta kuin junat ja paikalliset kayttavat niita.
Pyoraily Irlannissa oli matkan yksi tarkoitus, mutta se ei ole taalla ehka kuitenkaan niin suosittu etenemistapa kuin kuvittelin. Viikon ajelin Wexfordin ymparistossa. Ensin vaikutti silta kuin reitit olisivat hyvinkin merkittyja, mutta reittien numeroinnista ei voi paatella, etta on menossa oikeaan paikkaan. Paikannimi on mainittu vain ensimmaisissa kaupungista lahtevissa viitoissa. Niissa on myos kilometrimaara. Ja sitten viitoitus vaan loppuu. Kun muukin opastus on puutteellista, voin vain onnitella itseani, etta vaellettuani teilla tietymattomilla, aina jokin vaisto johdatti oikeaan kohtaan. Onnitella voi myos siita, etta on selvinnyt mutakaisilla ja kapeilla teilla, suurempien kaupunkien lahella olevista nk. pyorailykaistoista puhumattakaan. Kaikkialla autot ajavat lujaa, mutta paras paikka pyorailijalle on N-merkitylla tiella. Kun tama tie johtaa kaupunkiin, kaista kapenee, siella on viemäripudotuksia ja monenlaista muuta epatasaisuutta . Siinapa sitten vaistelet rekkojen ja muun liikenteen seassa. Jalkakaytavalle ohjattu pyorailykaista pudottaa jokaisen pikkuliittyman kohdalla vajaan metrin alas ja taas ylos. Naiden rinnalla vasemmalla ajaminen ja vuokrapyoran kasijarru jalkajarruun tottuneelle olivat pienia murheita.
Ja kaikesta tasta huolimatta nautin jokaisesta aurinkoisesta kilometrista, jotka taalla olen taittanut vuokrapyoralla, joka oli mielestani kallis. Parina paivana satoi ja parina paivana oli kumppani seurana, mutta enemman han viihtyi golfviherioilla. Kuten oli tarkoituskin.