Olemme kokeneet Irlannin vaakasuoran sateen, mutta myos auringon. Olemme matkustaneet junalla Wexfordiin ja loytaneet oikean talon asua meren rannalta Curracloesta. Pienta sekaannusta aiheuttavat tienviitat, joissa on vuorotellen matka kilometreina ja vuorotellen maileina. Niinpa eilisesta pyoramatkasta tuli eksymisineen huomattavasti aiottua pitempi. Vaan mikapa oli pyoraillessa, kun saa oli hyva ja ihmiset kovin halukkaita neuvomaan. Kun vain vetaisee kartan esiin, on heti joku kyselemassa, etta eksynytko olet. Pari rouvaa melkein lahti taluttamaan pyoraani ulos Enniscothyn kaupungista, kun yritin itsepaisesti oikeaksi luulemalleni reitilla. Pyoratiet ovat paikoin hyvin merkitty, mutta karttoja niista viela odotellaan. Kuten Hanna Tuuri sanoi eraasta rautatieasemasta kirjassaan Irlantilaninen aamianen: Mitapa sita suotta viitoittamaan, kun kaikki kuitenkin tietavat, missa rautatieasema on.
Muutaman kerran olen jo uinut meressa. Kun kerran piispatkin taalla rukoilevat aurinkoa sateisen kesan jalkeen, uskoisin viela uimaan paasevani.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti